Omatunto

Riittämättömyyden tunne lienee yleistä vanhempien keskuudessa. Aikaa ja energiaa pitäisi jakaa niin moneen suuntaan, että vääjäämättä jossain vaiheessa suuntia on liikaa. Ja sitten se iskee: huono omatunto.

Olen nimennyt oman omatuntoni Outiksi. Meillä on hieman hankala ystävyyssuhde, aina kun en jaksaisi kuunnella hänen kärkkäitä mielipiteitään. Milloin en ole leikkinyt läsnäolevasti lasten (ja kissan) kanssa tarpeeksi, milloin mies on jäänyt vähemmälle huomiolle, milloin olen jättänyt ikkunan liian pitkäksi aikaa auki ja nytkaikilletuleenuhajaseonminunsyyni. 

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä Outilla ei ole - ymmärrettävistä syistä - liiemmälti ystäviä. Ehkä hän ei vain itse tajua omaa sosiaalista kömpelyyttään (kaikkea ei pitäisi sanoa toiselle ääneen). Ehkä Outi kuvittelee toimivansa parhaakseni? 

Olen yrittänyt suhtautua Outiin, kuten ystävään, jota on ihan mukava nähdä silloin tällöin. Tai ystävään, jota ei etukäteen edes oikeastaan ole mukava nähdä, mutta tuntuu vain, että "nyt olisi jo aika nähdä, koska muuten se suuttuu". Jos Outi taas suuttuu, niin sitä ei kestä kukaan!

Niinpä käymme kahvilla aina silloin tällöin. Annan Outin kertoa mielipiteensä, jonka annan useimmiten myös kulkeutua toisesta korvastani ulos. Ainahan se ei tietysti onnistu vaan jokin pahainen mielipide jää soimaan uudestaan ja uudestaan mieleeni. Mutta joskus, joskus se onnistuu, ja silloin voimme erota toisistamme hyvillä mielin.

Kunnes tapaamme seuraavan kerran. 

P.S Omatunto erottaa ihmiset kuitenkin simpansseista. No huh, että edes se. 


-----------------------------

The feeling of inadequacy may be common among parents. Time and energy ought to be divided to so many directions that some point, inevitably, there are just too many directions. And then it hits you: the bad conscience.

I've named my own conscience as Constance. We have a bit difficult friendship, I just wouldn't like to hear her avid opinions all the time: When I haven't played with my children (and cat) enough, when I haven't noticed my husband, when I've left the window open for too long and now-we're-all-gonna-have-cold-and-that's-my-fault.

Lately I've tried to understand her, though. Maybe Constance doesn't have too many friends, understandably. Maybe she just doesn't notice her own social clumsiness (everything shouldn't be said out loud). Maybe Constance thinks she's working for my benefit?

I've tried to view Constance like a friend that I'd like to see now and a then. Or maybe like a friend that isn't so nice to see but if you don't see her soon enough she's gonna get mad. And that's unbearable!

So, we get a cup of coffee occasionally. I'll let Constance tell her opinions - which I usually let go out of my other ear, too. Of course, that's not always possible, and some wretched line goes over and over in my head. But sometimes, just sometimes it works, and we can part with feeling good.

Until we meet the next time.

  

You failed again. 

 

 

 

Ujot

Meillä ollaan ujoja. Tai hitaastilämpeäviä. Niin minä, poika, Aa, Bee kuin kissakin. Mies on hieman rohkeampi.

On hassua nähdä omassa jälkikasvussaan niitä samoja ujouden piirteitä kuin itsellä. Kaikki he tarvitsevat ainakin vartin, puoli tuntia, tunnin, että päästävät itsensä kunnolla leikkimään vieraiden ihmisten läsnäollessa. Jotkut ihmiset täytyy nähdä hyvinkin monta kertaa ennen kuin heidät kelpuutetaan "sisäpiiriin", ihmisiksi joita ei vierasteta enää ollenkaan.

Erään tutkimuksen mukaan jopa 20 % valkoihoisesta väestöstä käyttäytyy varautuneesti, ujosti ja estyneesti kaikissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Tätä käyttäytymistä kutsutaan "sosiaaliseksi inhibitioksi". Kaikki uusi jännittää ja vaatii totuttautumisajan. Kun uusi taas on muuttunut tutuksi, ongelmat häviävät. Tutkimus osoittaa, että jos lasta ei vaadita sopeutumaan uusiin tilanteisiin tai ihmisiin omaa luontaista tahtiaan nopeammin, se voi jopa luoda lapselle eräänlaisen stressisuojan.

Jotenkinhan sitä aina selittää, että "Poika/Aa/Bee on vähän ujo", kun uudet ihmiset tyrkyttävät käsipäiviään ja kyselevät ikiä ja nimiä ja ko. pikkuihmiset vain painavat katseensa alas, eivätkä sano mitään. Tuntuuko se minusta nololta? Ei. Ehkä olen jollain tasolla hyväksynyt ujouden jo itsessäni, vaikka toki osa minusta haluaisi minun olevan rohkeampi ja rempseämpi.

Jonkin aikaa uutta tilannetta ja ihmisiä oman reviirimme sisältä tuijoteltuamme me kuitenkin alamme näyttää niitä rätväkämpiäkin puolia itsestämme. Niitä kun kerromme vitsejä ja nauramme niin, että sieraimet heiluvat.

 
--------------------------------------

THE SHY ONES 

We are shy. Me, boy, A, B and the cat. The man is a bit more courageous.

It's funny to see the same shyness in your own children. They all need at least fifteen minutes, half an hour, an hour to let themselves to play while there are unfamiliar people around. Some people have to be met many times before they are "let in".

One research shows that even 20 % of caucasian people behave as reserved and shy when they are in a new social situation. This behaviour is called "social inhibition". Everything new stresses and needs a time to adjust. When the new has become familiar, the problems disappear. The research tells that if the child isn't forced to adapt to the new situations and people faster than his/her own natural speed, it can even create some kind of shield for stress to him/her.

I always explain that "The boy/A/B is a bit shy" when new people force their handshakes and ask the ages and names, and my little ones just lower their heads and don't say a word. Does it make me feel embarrassed? No. Maybe I have accepted the shyness in myself already, although some part of me would like myself to be more brave and raffish.

After a while of observing the new situation and people from inside our own territory we begin to show our braver selves. Those that tell jokes and laugh so much that our nostrils wiggle.