Omatunto

Riittämättömyyden tunne lienee yleistä vanhempien keskuudessa. Aikaa ja energiaa pitäisi jakaa niin moneen suuntaan, että vääjäämättä jossain vaiheessa suuntia on liikaa. Ja sitten se iskee: huono omatunto.

Olen nimennyt oman omatuntoni Outiksi. Meillä on hieman hankala ystävyyssuhde, aina kun en jaksaisi kuunnella hänen kärkkäitä mielipiteitään. Milloin en ole leikkinyt läsnäolevasti lasten (ja kissan) kanssa tarpeeksi, milloin mies on jäänyt vähemmälle huomiolle, milloin olen jättänyt ikkunan liian pitkäksi aikaa auki ja nytkaikilletuleenuhajaseonminunsyyni. 

Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää häntä. Ehkä Outilla ei ole - ymmärrettävistä syistä - liiemmälti ystäviä. Ehkä hän ei vain itse tajua omaa sosiaalista kömpelyyttään (kaikkea ei pitäisi sanoa toiselle ääneen). Ehkä Outi kuvittelee toimivansa parhaakseni? 

Olen yrittänyt suhtautua Outiin, kuten ystävään, jota on ihan mukava nähdä silloin tällöin. Tai ystävään, jota ei etukäteen edes oikeastaan ole mukava nähdä, mutta tuntuu vain, että "nyt olisi jo aika nähdä, koska muuten se suuttuu". Jos Outi taas suuttuu, niin sitä ei kestä kukaan!

Niinpä käymme kahvilla aina silloin tällöin. Annan Outin kertoa mielipiteensä, jonka annan useimmiten myös kulkeutua toisesta korvastani ulos. Ainahan se ei tietysti onnistu vaan jokin pahainen mielipide jää soimaan uudestaan ja uudestaan mieleeni. Mutta joskus, joskus se onnistuu, ja silloin voimme erota toisistamme hyvillä mielin.

Kunnes tapaamme seuraavan kerran. 

P.S Omatunto erottaa ihmiset kuitenkin simpansseista. No huh, että edes se. 


-----------------------------

The feeling of inadequacy may be common among parents. Time and energy ought to be divided to so many directions that some point, inevitably, there are just too many directions. And then it hits you: the bad conscience.

I've named my own conscience as Constance. We have a bit difficult friendship, I just wouldn't like to hear her avid opinions all the time: When I haven't played with my children (and cat) enough, when I haven't noticed my husband, when I've left the window open for too long and now-we're-all-gonna-have-cold-and-that's-my-fault.

Lately I've tried to understand her, though. Maybe Constance doesn't have too many friends, understandably. Maybe she just doesn't notice her own social clumsiness (everything shouldn't be said out loud). Maybe Constance thinks she's working for my benefit?

I've tried to view Constance like a friend that I'd like to see now and a then. Or maybe like a friend that isn't so nice to see but if you don't see her soon enough she's gonna get mad. And that's unbearable!

So, we get a cup of coffee occasionally. I'll let Constance tell her opinions - which I usually let go out of my other ear, too. Of course, that's not always possible, and some wretched line goes over and over in my head. But sometimes, just sometimes it works, and we can part with feeling good.

Until we meet the next time.

  

You failed again.