Qui-Gon Jinn

Meillä eletään päivittäin sotaa, Tähtien Sotaa. Täällä kaukaisessa galaksissa seikkailevat niin kaksivuotiaat Darth Vader ja Darth Maul kuin milloin Obi-Wan Kenobi, Luke Skywalker kuin Qui-Gon Jinnkin. Viimeksimainittu on kuusivuotiaan tämän hetkinen suosikki, koska "se on vaan niin kova ja hauska".

Poika on kova leikkimään Tähtien Sotaa myös legoilla. Eilen illalla vietimme jokusenkin tovin etsien netistä legopakettia, jossa olisi mukana mahtava Qui-Gon. Joulukin kun on tulossa. Qui-Gon -paketillisia muutama löytyikin, mutta koska ne olivat vuosia sitten julkaistuja ja siten harvinaisempia ja vaikeahkosti löytyviä, maksoivat hieman liikaa.

Muttahei, eipä hätä ollut sen näköinen! Tyyppejä pojalla nimittäin riittää, ja Luke ja vanha Obi-Wan myös (nuori pitäisi vielä kehitellä), ja minulta löytyy vedenkestäviä mustia tusseja. Joten perusperttilegosta Qui-Gon Jinniksi:

Varapää oli hyvä olla mukana.

Qui-Gon ottaa rennosti, kun torso kuivattaa vastavärjättyjä hiuksia. 

Qui-Gonin on helppo hymyillä. 

Olen myös ommellut pojalle Darth Vader - ja Han Solo -asut, ja justiin äsken - minkäpä muunkaan kuin - Qui-Gon Jinnin. Äitiyden yksi parhaita puolia on se, että voipi väkerrellä tällaisia! Jee!

"I'm not testin you, Obi-Wan. Life tests you! Every day it brings you new chances for triumph or defeat. And if you pass the test, it doesn't make you a Jedi. It makes you human."
- Qui-Gon Jinn Obi-Wan Kenobille

Uhma-ahma

Uhma kuulostaa vähän niin kuin ahmalta, vähän vieraalta ja arvaamattomalta. Meillä vierailee nykyään aina välillä sellainen. Sekä pienempänä että isompana.  

Tytöt ovat leikkineet tähän asti suht sopuisasti. Kahden vuoden lähestyessä omat tavarat alkoivat olla tärkeämpiä. Kun toinen sai nimikoidusti jonkin lahjan, se myös oli hänen - ei missään nimessä siskon.

Kaksivuotislahjaksi kumpikin sai kirjan, toinen numerokirjan, toinen Muumien kellokirjan. Muumien kellokirjassa on jännät viisarit, joita kumpikin tahtoo vääntää - mutta se on vain toisen. Kun kiinnitin toisen huomion omaan numerokirjaansa, kellokirjakaksonenkin halusi katsoa sitä, mutta sehän ei tietysti käynyt päinsä - sehän oli toisen. Huuh.

Vaikka joidenkin tutkimusten mukaan kaksoset oppivat jakamaan tavaroita aiemmin kuin yksöset, omien kapistusten tärkeyttä ei voi olla huomioimatta. Eräs haastattelemani kaksonen sanoi, että heilläkin omat esineet olivat kenties tärkeämpiä kuin muilla sisaruksilla; elo on muuten niin yhteistä, niin on hyvä olla edes jotain täysin ja ainoastaan omaa.

Onneksi uhma-ahmailun lisäksi tytöt osaavat myös halata, pussata ja silitellä toisiaan. Kuten myös se kuusivuotiaskin.

Kaksi

Iltaroskia viedessä iski nostalgia. Juuri samalla tavallahan sitä oli viety roskia kaksi vuotta sitten, juuri kun tytöt olivat syntyneet, illan pimeydessä, pienoisessa sumutussateessa. Välillä meillä oli pojan kanssa taskulamput mukana. Me, jotka olimme viettäneet päivät ennen pitkälti kaksin, varastimme yhteisjatkumolle viisitoistaminuuttisen seikkailun. Sitten takaisin muuttolaatikoiden ja -jätesäkkien kujittamaan vauvantuoksuiseen kotiin. Ja ulkona vesi jatkoi satamistaan. 

Tytöt ihmettelivät tänään neuvolatarkastuksessa miten siellä oli vain YKSI puinen koiralelu ja vain YKSI puinen ankkalelu. Missä toinen koira on? Missä toinen ankka? Kaikkia pitää olla kaksi, sekä siksi että silloin niitä on sekä minulle että sille toiselle - ja siksi että niistä kahdesta on kaveria myös toisilleen. Mitenköhän tytöt suhtautuvat siihen tietoon, että kaikki lapset eivät synny kaverin kanssa? 

   

Retki

Leppoistaminen alkoi eilen retkellä Helsingin Sarjakuvafestivaaleille. Mikäpä se on mielelle parempaa kuin sijoittaa tarkoin valitut rahansa laadukkaalle kotimaiselle sarjakuvalle, mihin saa vielä taidokkaan omistuspiirroksen.

Retkiteema jatkui tänään lähimetsässä, jonne suuntasimme pojan kanssa yhteisen uutuusharrastuksemme tiimoilta: valokuvauksen.

Toinen versio samasta retkestä. Arvaatteko kumpi on kumman? 

Lohikäärmeitä

Pojan synttärit tulossa. Ensin meinasin, että ihan vain vanhalla kaavalla kakkua ja kahvia, lapset osaavat kyllä leikkiä itsekin keskenään. Mutta sitten aloinkin värkätä ritaripeliä. Lohikäärmeitä ja kilpiä ja tyrmiä ja ansaluukkuja ja turnajaisia ja ällöpusseja, joihin tunkea kätensä, että saa matokarkkeja.

Muutakaan tekemistä kun ei olisi. Niin kuin siivoamista ja leipomista ja pyykinpesua ja kirjan tekemistä ja printterin toimimattomuuden ihmettelyä.

Noh, ehtiihän tuota. Jossain vaiheessa.

---------------------------------

DRAGONS

Boy's birthday is coming up. First I thought that only coffee and cake as asways, the kids can play with themselves. But then I started to work on a knight boardgame. Dragons and shields and dungeons and traps and tournaments and disgusting bags where to squeeze your hand to get some worm candies.

Like there's nothing else to do. Like cleaning and baking and washing up and making my book and wondering why the printer isn't working.

Well, all in time.

Uimassa

Kävimme tänään uimassa paikassa, jossa itse uiskentelin kymmenkesäisenä lähes päivittäin.

Tytöt eivät tahtoneet ensin edes kastella jalkojaan vedessä, mutta pienen totuttelun jälkeen räiskyttivät vettä sekä käsillään että jaloillaan. Poika taas teki rauhallisia tutkimusretkiä, eikä tahtonut koko aikana kastautua kokonaan saati kokeilla surffilautaa.

Vasta nyt sen käsitin: tytöt ovat kuin minä pienenä, poika kuin minä nyt. Minä, joka seisoin nytkin vedessä shortseissa ja t-paidassa. Minä, joka en ole käynyt aikuisiällä uimassa kovinkaan mainittavasti. Minä, joka hytisen vedessä ja kainostelen vartaloani.

Esimerkin voima. Se on mahtava, kunniallinen ja velvoittava.

Minä voisin ottaa uimisessa mallia tytöiltä, ehkä poikakin sitten ottaisi mallia minusta.


------------------------------------------

SWIMMING

We went swimming to a place where I used to go swimming almost daily when I was 10 summers old.

At first the girls didn't even want to get their feet wet. But after a while they splashed the water with both hands and feet. The boy did calm expeditions and didn't even want to get all wet or try the surf board.

Now it hit me: the girls are like me when I was little, the boy is like me now. Me who stood today in the water in shorts and t-shirt. Me who hasn't really gone swimming in my adult life. Me who shivers in water and am kind of prudish of my body.

The power of an example. That is huge, honest and responsible.

I could take an example of the girls in water, maybe the boy would then take an example of me.  

Pyörä

Poika oppi keväällä pyöräilemään ilman apupyöriä (kun tajusin viimein opettaa oikealla tavalla: pidin kiinni pojasta, en pyörästä - siten poika oppi tasapainottamaan itse pyörän). Ensin laskettiin ajettu matka metreissä, sitten kymmenissä metreissä ja lopulta en enää jaksanut mitata. Alkuun hölköttelin pojan perässä, sitten juoksin ja lopulta se meni jo sellaista vauhtia, etten pysynyt matkassa. Piti ottaa oma pyörä alle - monituisen vuoden jälkeen. Ja ai että se olikin hyvä päätös!

Nyt olemme ajaneet kaksistaan aamusateen uhkassa, päivänpaisteessa ja iltatuulen leppeässä lämmössä. Olemme laajentaneet reviiriämme ja uskaltautuneet motocrossimontuillekin.

Olen intotäpinöissäni katsonut laatikkopyöriä, joilla saisin myös tytöt kätevästi mukaan pyöräretkillemme. Mutta höh, kun ovat vähän kalliita...

Olen jonkin sorttinen suorittaja. Listaan asioita ja pidän siitä, että tehdyt asiat voi vetää listalta. Teen omia projekteja, jotka haluan saada omassa aikataulussani valmiiksi. Kun ne ovat valmiita, en kuitenkaan osaa iloita niistä, kunnolla. Olenhan helpottunut, että olen saanut ne tehtyä, mutta - kai niitä voisi juhlistaakin?!

Lasten virstanpylväät ovat erikseen. Niitä en kirjaa listoihin, joita vedän yli. Ja pojan pyöräilemään oppimista olemme juhlistaneet, useampaan otteeseen. 

Ehkä minä opin pysähtymään, siihen kuuluisaan hetkeen. Hengähtämään, katsomaan omiakin tekeleitäni ja taputtamaan itseäni olalle.

Eilen tein mustikkalettuja - minä, joka en kokkaa! Paitsi jälkkäreitä! Taputapu olkapääni. 

-------------------------

BICYCLE

The boy learned to ride a bike without the auxiliary wheels during the Spring (when I learned to teach the right way; hold the boy, not the bike - that way the boy learns to stabilize the bike himself). First we calculated the ridden distance in metres, then in tens of metres, and in the end I didn't even bother. At first I jogged behind the boy, then I ran, and in the end he went so fast I couldn't keep up. I had to take my own bike - after several and several years. And boy that was a good decision!

Now we have ridden together in the treat of morning rain, during the sunny afternoons, and in the breeze of warm evenings. We have abroaden our horizons and ventured to the motocross yaps, too.

I've been looking at the "box bicycles" in which I could conveniently take the girls to our rides, too. Bummer that they are so expensive...

I'm some kind of an accomplisher. I like to make lists and love to cross over the things that are done. I make my own projects which I want to accomplish during my own timetable. But when they are done, I can't seem to enjoy them, not really. Sure, I'm relieved that I've got them done but - you could celebrate them too, couldn't you?!

The kids' milestones are different. I don't write them up to any lists to cross over. And the boy's bicycle learning we've celebrated, many times. Just yesterday we celebrated that the bicycle has been invented.

Maybe I'm getting there, enjoying the famous "moment". Maybe I'll learn to breath for a moment, look back at what I, myself, have done, too, and give myself a pat on the shoulder.  

Yesterday I made blueberry pancakes - me who doesn't cook! Except for desserts! Pat pat, my shoulder. 

Värikoodeja

Joissain kyselyissä identtisten (tai monotsygoottisten) kaksosten vanhemmat pelkäsivät kotiuduttuaan sekoittavansa vauvansa keskenään. Yksi niksi oli lakata yhden vauvan varpaankynsi - enää piti vain muistaa kumman vauvan. Ja millä värillä?

Oman identiteetin löytymisen helpottumiseksi kaksosia kehotetaan myös pukemaan yksilöllisesti. Jos vaatteet ovat samanlaiset, olisivat ne edes eriväriset. Värikoodit saattavatkin säilyä aikuisuuteen asti. Eräs ystäväni käyttää edelleen vaaleanpunaisen ja punaisen sävyjä, identtinen (monotsygoottinen!) kaksossiskonsa taas sinisen ja vihreän.

Tyttäremme alkoivat vuoden ikäisinä valita omat vaatteensa. Jos heille esitettiin kaksi eri bodya, he valitsivat selkeästi omansa ja pitäytyivät niissä. Kerran Bee halusikin päälleen Aan bodyn, ja peilistä häntä katsoikin siten Aaa. Vaatekappale määritti kumpi oli kumpi.  

Värikoodeissa on edelleen myös vahva tyttö-poika -asetelma. Usein toisella tytöistämme on ollut esim. vaaleanpunaista, toisella vihreää. "Teillä on siis tyttö ja poika". Isoveljen käytetyt vaatteet ovat suurimmalta osin sinisävytteisiä. Niinpä meillä usein on "kaksi poikaa", vaikka heillä olisi toisaalta vaaleanpunaiset paidat.

Poikaamme taas luultiin aiemmin tytöksi, hänellä kun oli pitkät hiukset (koska hän halusi olla rokkari, tottakai) - vaikkakin vaatteensa olivat sinisiä.

Pienetkin ihmiset on aina pakko määrittää joksikin, tytöiksi tai pojiksi. Jos määritelmä menee vikaan, hämmentääkö se pieniä - vai isoja - ihmisiä? Poikamme ei aluksi kiinnittänyt tyttö-luuloihin huomiota, vasta kun kysyimme haittaavatko tytöttelyt häntä, hän sanoi niiden haittaavan. Ja niinpä hän halusi leikata hiuksensa lyhyemmiksi.

Määrittelyjä, määrittelyjä.

---------------------------------

COLOUR CODES

In some surveys the parents of identical (or monozygotic) babies were afraid that they would mix up the babies when getting home from the hospital. One trick was to paint one baby's toenail with nail polish - now you only had to remember which baby's. And with what colour?

Helping to figuring out their own individuality the twins are advised to be dressed with different kinds of clothes. If the clothes are same kind, they should at least be different colour. The colour codes may stick to adolescence. A friend of mine still uses the pink and red colour, and her identical (monozygotic!) sister uses the green and blue.

Our daughters started picking up their own clothes at the age of one. If they were shown two bodys they would clearly choose their own and stick to it. Once B wanted A's body, and when she looked at the mirror she saw A. So, the piece of clothing identified one from another.

The colour codes are still strongly girl/boy oriented. Often one of our girls has pink clothes, and the other green. "So, you have a girl and a boy". Big brother's used clothes are mostly blue. So, we usually have "two boys" - no matter if they wear pink shirts.

Yet again, our son was often thought as a girl 'cause he had long hair ('cause he wanted to be a rock star, of course) - although his clothes were blue.

Even the little people have to be identified, as boys or girls. If the label is wrong, does it confuse the little - or the big - people? At first our son didn't notice the girl-assumptions. Only after we asked him do they bother him, he said they do. And he wanted to cut his hair a bit shorter.

Labels, labels.